This is “Business Startup”
|
Koulu loppui. Tai oikeastaan kaksi koulua päättyi suunnilleen samaan aikaan, sekä valokuvauksen ammattitutkintokoulutus että yrittäjäkoulutus. Miten olen joutunut tähän tilanteeseen. Kuka olen, ja varsinkin mitä ihmettä yritän duunailla lopun elämääni. Pää täynnä kysymyksiä, mutta eipä tässä oikein voi jäädä vaan miettimään. Aloin valokuvaamaan aktiivisesti suunnilleen kuusi vuotta sitten. Silloin eniten minua kiinnostivat kukkaset, kärpäset, vesitipat ja kaikki muut mahdolliset kliseet. Soitin rokkia bändissä ja otin välillä kuvia. Kirjoitin ja pääsin ylioppilaaksi. Muutin pois kotoa, kuvaisin kaikkea mistä tykkäsin. Rokkielämä jäi taakse, ja työ ja valokuvausharrastus veivät aikaa. Fiilistelin syväterävyyksiä, ja elämääni. Vuoden 2008 tammikuussa jouduin armeijaan. Suunnitelmat muuttuivat useaan kertaan, ja lopulta vedin homman pidemmän kaavan mukaan. Plussaa oli se, että sain olla melkein oikea James Nachtwey, sotakuvaaja. Muut yksikkötoverini kestivät melko hyvin sen, että aika usein sain pieniä helpotuksia palveluksessani valokuvauksen takia. He saivat toisaalta ilmaisia kuvia kokemuksistaan. Minä taas pääsin paikkoihin, joihin he eivät päässeet. Palasin takaisin töihin ravintola-alalle (hienostuneesti sanottuna). Kuvailin työn ohella kavereitani, dokumentoin ympäröivää elämää ja edelleenkin fiilistelin. Yritin hakea ammattikorkeakouluihin opiskelemaan valokuvausta, mutta en ollut tarpeeksi hyvä. Päädyin Voionmaan opistoon. Kuvaisin kavereitani. Kuvaisin luokkakavereitani. Aloin ymmärtää valokuvauksesta jotain: aukot, ajat, aukot, ajat, aukot, ajat. Syväterävyys. Opiskelijaelämä oli mahtavaa, eikä tarvinnut edes käyttää haalareita. Vuoden jälkeen suuri osa jätti opiston, mutta muutama uhkarohkea (ulkopuolisten täydennyksien kera) jatkoi suorittamaan valokuvaajan ammattitutkintoa. Tunnelma oli kuin olisin taas armeijassa. Luokallani oli todella laaja kirjo erilaisia uusia tuttavuuksia: Pankkineitejä, aviomiehiä, pitkätukkia, kaljuja, hippejä ja myös pari muuta. Heti aluksi aloimme treenata ammattitutkintoa varten. Sitten tuli ensimmäinen näyttö: läpi. Näin kävi myös kaikkien muiden näyttöjen kanssa. Paitsi yhden, jonka koko optimistiluokkamme ylihinnoitteli ja näin reputti. Pääsimme kuitenkin kaikki lopulta läpi pudottamalla tarjouksiemme lopullista hintaa keskimäärin 10 000 euroa. Kritisoimme järjestelmää, olimme kapinallisia. Rage against the machine ja sellaista. Kaiken säätämisen keskellä kuvaisin kavereita, vastaanotin ensimmäisiä työkeikkoja. Välillä koin olevani jopa stara, mutta sitä ei yleensä kauaa kestänyt. Tulin toimeen, lähinnä siis Kelan kanssa. Teen varmaan seuraavan kirjoitetun blogimerkinnän kun pääsen eläkkeelle. Muutaman kuvan voin julkaista siinä välillä. Normaalisti ihmisiä kiitellään kun kaikki päättyy tai jotain saadaan valmiiksi. Jos en kuitenkaan lopeta koskaan, voisin esittää jo etukäteen muutamat kohdennetut kiitokset puuhasteluani tukeneille ihmisille. Ensinnäkin kaikki Parolannummen ja Haminan dudet, kiitos ettette vaikeinakaan aikoina rikkoneet mun kameraani. Kiitos kaikki ystävät, frendit, toverit ja fb-kaverit kun olette suostuneet tulemaan kuvattavakseni. Erityisesti haluan kiittää niitä, jotka ovat suostuneet minulle malleiksi ja näin joutuivat kestämään kaikki suuruudenhullut ja erikoiset ideat mitä heitin ilmoille. Punnitkaa äskeiseen ryhmään kuulumisenne täysin subjektiivisesti. Eniwei, olette olleet todella suuri apu ja osa oppimisprosessiani. On ihan mahtavaa tehdä oikeita töitä (oikeasti!), ja kiitos niille jotka ovat ottaneet riskin pyytämällä minut taltioimaan jotain teille ainutlaatuista. Olette antaneet todella paljon käytännön kokemusta, ja oppitunteja mitä mikään koulu ei pysty tarjoamaan. Toivottavasti olin edes ihan ok. Suuri kiitos kuuluu myös luokkakavereilleni. Oma tietotaso / taitotaso keehittyy vauhdilla, kun tietoa / taitoa on jatkuvasti ympärillä. Muiden onnistuminen saa itseni yrittämään vielä paremmin. Vertaisverkko, sitä se on. Anonyymit valokuvaajat. Oli myös hauska tehdä yhteisprojekteja ja sitä kautta oppia yhdessä. Viimeisenä mieleen jäi luokkakuva, jota voin jo nyt hehkuttaa, vaikka lopullinen kuva ei ole vielä läheskään valmis. La mia famiglia, in particolare Kirsi, grazie. Olette tiedostanut riskin minkä otan, ja kannustaneet vaikka välillä onkin epätoivoista. Ja olette suunnilleen ymmärtäneet miksi mun kaikki rahat menee johonkin lasiputkiin ja muistikortteihin. Ja niihin Hasselbladeihin, Mamiyoihin ja Kodakin filmirulliin, joita ei edes kukaan fiksu enää käytä. Toivon todella että yritykseni lähtee rullaamaan. Tiedän että se on vain minusta itsestäni kiinni. Hommia täytyy tehdä, nukkua ehkä pari tuntia normaalia vähemmän, mutta saa ainakin tehdä mistä tykkää. Yrityskurssilla vetäjämme totesi kiteytettynä niin, että yrittämisen päätarkoitus on tehdä rahaa. Komppaan väitettä ainakin osittain. Totta kai täytyy tienata sen verran, että pystyy elämään. En vain halua menettää sitä eräänlaista intohimoa tätä juttua kohtaan, koska silloin menetän tärkeimmän ominaisuuden, mitä tuotteillani on. Jos jostain syystä kuitenkin menetän intohimoni, niin ainahan minä voin sulautua massaan ja perustaa valokuvaamon. Yhteenvetona: Jeah, kiitos!
Ja niin, kyllä ajattelin julkaista blogissani myös tekstiä. En tiedä lukeeko kirjoituksiani kukaan, mutta ainakin pidän omaa päiväkirjaa asioista, mitä mielessä pyörii. Pyrin kirjoittamaan jotain myös englanniksi. Lisään kuvia aina kun tulee tehtyä projekteja, todennäköisesti aika tiiviiseen tahtiin. Katsellaan ja ihmetellään!
(Kuvasta kiitos Tuulia Kusmin)
|
